1. lokakuuta: ikääntyneestä huolehtiminen ei ole valvomista
YK on omistanut 1. lokakuuta ikääntyneille. Se on hyvä päivä kysyä, kenelle heidän käsiinsä annetut välineet on oikeastaan suunniteltu: heille vai meidän mielenrauhallemme.
Vuodesta 1990 lähtien 1. lokakuuta on ollut YK:n kansainvälinen vanhustenpäivä. Yhdistyneet kansakunnat perusti sen puhuakseen oikeuksista, osallisuudesta ja tosiasiasta, joka ei ole enää ennuste: Euroopassa joka viides on yli 65-vuotias, ja useimmat heistä asuvat kotonaan, monet yksin, monet kaukana lapsistaan.
Tämän päivän tienoilla julkaistaan raportteja ja pidetään puheita. Me teemme sovellusta perheille, jotka huolehtivat toisistaan etäältä, ja kysymme mieluummin pienemmän ja epämukavamman kysymyksen: kun annamme tekniikkaa ikääntyneen käsiin, kenelle olemme sen suunnitelleet?
Tekniikka «ikäihmisille» on yleensä lapsille
Katso tarjontaa: kelloja, jotka tunnistavat kaatumisen, GPS-rannekkeita, antureita jääkaapissa ja ulko-ovessa, «huomaamattomia» kameroita. Lähes kaikki on rakennettu niin, että huolehtija näkee enemmän. Ikääntynyt näkee uuden laitteen, jota hän ei ole pyytänyt, joka pitää ladata, joka joskus piippaa ja joka muistuttaa häntä joka päivä siitä, että joku katsoo.
Kyse ei ole siitä, että nämä välineet olisivat huonoja. On tilanteita, joissa niitä tarvitaan. Mutta lähtökohdalla on väliä: jos ensimmäisenä suunnitellaan pojan näyttö ja viimeisenä äidin, lopputulos muistuttaa enemmän valvontajärjestelmää kuin apua. Ja ikääntyneet huomaavat sen. Siksi niin moni näistä laitteista päätyy laatikkoon.
Mikä muuttuu, kun suunnitellaan toisin päin
Aloitetaan hänen näytöstään. Sen on mahduttava puhelimeen, joka hänellä jo on, ilman mitään uutta opeteltavaa. Siinä on oltava hyvin vähän asioita, suuria, jotka tekevät juuri sen, mitä lupaavat: pyytää apua, lähettää ääniviestin, sanoa «minulla on kaikki hyvin». Ja sen on aina näytettävä hänelle selvästi, kuka on hänen mukanaan ja mitä jaetaan, ja annettava mahdollisuus lopettaa se milloin tahansa.
Tuo viimeinen kohta herättää lapsissa eniten vastustusta. «Entä jos hän sammuttaa sen?» Hän voi. Se on hänen puhelimensa ja hänen elämänsä. Olemme nähneet, että lähes kukaan ei sammuta sitä, kun on ymmärtänyt, mitä se tekee, ja itse päättänyt ottaa sen. Sen sijaan sammutetaan, tai jätetään lataamatta, se, mikä on tyrkytetty.
Toisin päin suunnittelu muuttaa myös sitä, mitä mitataan. Sinun ei tarvitse tietää, missä äitisi on joka minuutti, ollaksesi rauhallinen; sinun tarvitsee tietää, että hän on tänään sanonut voivansa hyvin, että hänen puhelimessaan on virtaa ja että jos hän painaa nappia, viesti tulee sinulle. Se on vähemmän tietoa, ja se on sitä tietoa, jolla on väliä.
Kolme kysymystä ennen kuin asennat mitään
Ensimmäinen: onko hän pyytänyt sitä, vai olenko minä päättänyt? Hänen ei tarvitse olla pyytänyt, mutta hänen on täytynyt sanoa kyllä tietäen, mistä on kyse. «Laitoin puhelimeesi yhden jutun» ei ole kyllä.
Toinen: näkeekö hän, mitä jaetaan, ja voiko hän lopettaa sen itse? Jos vastaus on ei, asentamasi on paikannin, ei apu. Jotkut tarvitsevat sellaista sairauden vuoksi, perheen yhdessä tekemällä päätöksellä; mutta kutsuttakoon sitä oikealla nimellä.
Kolmas: mitä tämä tekee hänen hyväkseen, ei minun? Nappi avun pyytämiseen tekee jotakin hänen hyväkseen. Ääniviesti, joka säästää hänet kirjoittamiselta, tekee jotakin hänen hyväkseen. Anturi jääkaapissa tekee jotakin sinun hyväksesi.
Mitä juhlimme tänään
Aasta on olemassa, koska yksi meistä asuu kolmen lentotunnin päässä äidistään, joka on 85-vuotias eikä halua kotiinsa yhtäkään laitetta lisää. Sovellus tehtiin ensin hänelle ja sitten pojalle. Tuo järjestys on koko filosofiamme, ja 1. lokakuuta on hyvä päivä sanoa se ääneen.
Jos huolehdit jostakusta etäältä, ehdotamme tänään yhtä pientä asiaa: kysy isältäsi tai äidiltäsi, mitä hän haluaisi sinun tietävän arjestaan ja mitä ei. Vastaus on yleensä yksinkertaisempi kuin odotat, ja se on paras vaatimusmäärittely, jonka koskaan saat minkä tahansa välineen valitsemiseen.
